“Kiitos ja ylistys, kunnia ja menestys, rauha ja terveys, onni ja siunaus.”
Suurehkon maatalon jouluviettoa Pöytyän Manttaalissa 1900-luvun alussa.
“Kerron entisistä jouluista, jotka ovat muistoissani niin onnellisia ja tunnelmallisia kaikessa yksinkertaisuudessaan, etten ole omia jouluja osannut samanvertaisiksi järjestää. Tai ehkä lapsuusmuistot ovat ajan kuluessa kirkastuneet niin että nykyisyys jää varjoon.
Joulutunnelma alkoi jo melkein adventtina, jolloin käytiin kuuntelemassa hoosiannaa kirkossa. Sain myös olla kansakoululaisten kirkossa sitä laulamassa itsekin. Silloin jo huomasi, että joulu oli tulossa. Sitten alkoi kotona joulu tuoksua. Ensin lipeäkalan, jota liotettiin itse tuhkalipeällä, sitten tuoreen sianlihan (suolaistahan syötiin aina muuten), sianmakkaran, lantun, leivonnaisten ym. joulun tuoksua. Leivottiin piparkakkuja, sekä muita pikkuleipiä venhästä, imelää limppua ja nisukakkoa(*venhäleipä), jota nyt sanotaan hiivaleiväksi. Ei lapsuudessani tehty torttuja eikä kaakkuja, vasta kun aloin itse leipoa halusin tehdä niitäkin.
Näiden touhujen ohella suoritettiin myös siivous, ja se tehtiin perusteellisesti navetasta asuinhuoneisiin asti. Kaapit ja laatikot siivottiin ja järjestettiin. Kuparit kiillotettiin tuhkan ja puolukan seoksella. Veitset ja haarukat kiillotettiin muuraustiilestä raavitulla kuuraushiekalla hangaten. Huonekalut, ikkunat, ovet ynnä muut pestiin, siis pestiin, eikä pyyhitty. Pirtin ja tuvan maalaamattomat lattiat kuurattiin oikein hiekalla, jos oli lämmin ilma. Sitä ei voinut tehdä pakkasella. Tavallisesti laastiin vain lumella nopeasti useana päivänä, siten että toinen ripotteli lunta ja toinen lakaisi sen nopeasti pois. Kamarin siivoaminen oli helpompaa koska oli maalatut pinnat. Kerron tällaista, koska sekin oli hauskaa joulutouhua ja odotusta, jossa sain olla kykyjeni mukaan mukana.
Sitten ansaitsee muistelun myös tupakeittiön koristelu. Iltapuhteilla leikattiin paperista pitsiverhot ikkunain yläosiin, tupaan ja pirttiin. Alas laitettiin puhtaat salusiinit. Joka tyttö, kolme navetassa ja sisällä köksä- ja kestikievarityttö, tekivät parhaansa ja kauneimmat pitsit liimattiin jauholiisterillä hyllyjen ja hellankuupan reunoihin. Niin kova touhu oli joulusta, että tuntui oudolta, kun touhu päättyi aattoon.
Aattona rengit lähtivät aamuvarhaisella heinän hakuun kaukoladosta ja toivat kuusen mukanaan, sulattivat sen tallissa, panivat jalan ja toivat sisään. Siihen päättyi miesten sen päivän työt. Mitä aikaisemmin olivat lähteneet, sen pikemmin loppuivat työt, paitsi tallin siivous ja hevoset.
Äiti touhusi ruuan ja lahjapakettien kanssa. Hänellä oli tapana varustaa runsas pukinkontti. Itse hän oli valmistanut renkipojille flanellipaidan tai housut ja kutonut sukat tai vanttuut. Naisille esiliinat, jotka olivat mieleisiä nauhoin ja rimmsuin koristeltuja, jollaisia ei ollut muilla. Silloin ei saanut valmiita vaatteita kuin lähetysompeluseuran myyjäisistä, ja joskus harvoin reppuryssiltä (*kulkukauppiailta). Piti olla ainakin kolme pakettia jokaiselle, jotain vaatetta ja lisäksi jotain rihkamaa. Isä osti miehille ehkä joka vuosi samat, kaulan ja vartalon ympäri ulottuvan kaatin eli huivin, nahkakinttaat sekä tupakkaa. Lapset saivat myös tarpeellista vaatetta, uudesta oltiin aina iloisia. Isä piti huolen kirjallisuudesta, niitä tuli joka joulu. Tein tietysti itsekin rannekkeita, kaulureita tai muita sellaisia kykyni mukaan. Paketit käärittiin minkälaiseen paperiin tahansa, mitään koreita kääreitä ei vielä ollut.
Kun lahjakortit olivat valmiit ja ruoat viimeistelyä vailla, mentiin saunaan. Ensin äiti ja lapset jo päivällä. Isä kantoi saunasta kotiin. Sauna oli päärakennuksesta 150 metrin etäisyydellä. Kun miehet ehtivät kotiin, he arkiaterian syötyään menivät saunaan. Sen jälkeen oli naisten vuoro. Isä tahtoi, että kello kuusi piti olla työt tehtynä ja joulu alkaa. Niin olikin, lehmät lypsetty ja saunat käytynä. Saunasta tultua, väen vielä saunoessa koristeltiin kuusi isän kanssa. Pienet kuusenhavut siroteltiin lumella laastulle lattialle tuoksumaan. Jos lattia oli kuurattu, oli sillä räsymatot. Kun naiset ehtivät saunasta kello kuusi, jolloin juotiin saunakahvi tai tee venhäsen korpun ja piparkakun kera, ja sen jälkeen koko väki istui valkoisella liinalla peitetyn pitkän pöydän ääreen, jolla paloi kynttilät kahdessa punaisessa kolmihaarajalassa.
Pöydällä oli virsikirjoja jokaiselle. Isä halusi, että kaikki jouluvirret käydään läpi: ellei säveltä osattu, se luettiin läpi, joskus oli joukossa hyviäkin laulajia. Joskus ei, mutta tunnelma oli aito. Muistan kerran, olin jo iso tyttö ja menin kutsumaan miehiä tuvan vieressä olevasta pirtistä laulamaan. “En minä aikaan. Enkä minä”, he sanoivat. “Tulkaa nyt sentään ellette halua laulaa, olette mukana muuten ja sen jälkeen vasta syödään”, sanoin. No lähtivät he vähän vastahakoisesti, mutta kun oli laulettu virsi tai pari, olivat he jo täysin sydämin mukana. Alpiini lauloi täysin keuhkoin komealla äänellä. Hän oli työväenyhdistys Leiskun vakinainen kuplettilaulaja, ja oli vuorisen Vilhokin samaan aikaan hyvä laulumies. Molemmat olivat useita vuosia talon palveluksessa. Enhän minä heitä seurannut laulaessa, mutta joskus huomasin hartauden ja liikutuksen ilmeet, jos sivuilleni katsahdin.
Kerran oli eräs osuuskaupan hoitaja, hyvä ystäväni, meillä joulua viettämässä ja hän liikuttui ihan kyyneliin asti ja sanoi jälkeenpäin, ettei hän ollut tällaista joulua kokenut. Joskus luettiin myös jouluevankeliumi, mutta tavallisesti isä ehdotti, että mennään aamulla kirkkoon kuulemaan se. Joskus luin minä lisäksi jonkun sopivan runon tai kertomuksen joululehdestä, kysyttyäni haluatteko kuulla.
Sellaista se oli silloin. Jonkun mielestä jouluvirren veisaaminen ja evankeliumin lukeminen voi tuntua muotomenolta ilman syvempää sisältöä, mutta kuitenkin on lähtemättömästi ja lämmittävästi painunut mieleen se tunnelma, jonka ne muotomenot, Enkeli taivaan, kuusi, kynttilät ja juhla-asuinen tupa loivat. Tuli juhlatunnelma, joulurauha arkisiin ihmisiin, arkiseen työhuoneeseen.
Kun tämä henkinen ohjelma oli suoritettu, alkoi äiti apulaisineen kantaa ruokaa pöytään. Kaikki oli uunissa valmiina valmiina: lämpimät ruoat, perunat, lanttulaatikko, sianmakkarat, valmiiksi viipaloitu kinkku (sitä ei tarjottu kokonaisena) ja riisipuuro uunivuoassa. Kylmät ruoat: voi, sillit, syltty, salaatti eli rosolli, piimäjuusto, ja leipäkori valmiina tarjottimella astioissaan. Myös rusinasoppa, jota saatiin vain kaksi kertaa vuodessa, jouluna ja elopäivänä. Lipeäkala syötiin vasta joulupäivänä. Kun kaikki oli näin valmiina, kävi pöydän kattaminen nopeasti. Vasta aterian jälkeen tuli joulupukki, tai oikeastaan oli käynyt, ja jättänyt koriin eteiseen kiireissään. Joskus sentään heitti ovesta jonkun paketin sisään, kun mentiin katsomaan, löytyivät lahjat eteisestä.
Kun lahjahälinä vaimeni, mentiin nukkumaan, koska aamulla lähdettiin varhain kirkkoon monella hevosella. Vain yksi jäi kotiin kynttilöitä hoitamaan. Navettatytötkin pääsivät mukaan, koska päivää oli venytetty vähitellen aamusta. Menty useana päivänä vähän aikaisemmin lypsylle, joten aattona oli työt tehty kello kuusi ja jouluaamuna kello viisi. Muistan, että joulukirkko alkoi silloin jo kuudelta.
Isän joulupuuhat unohtuivat kokonaan. Hän piti huolen, että joka ikkunalla oli kaksi kynttilää ja koko talossa vintin ikkunoita myöten. Hän myös sitoi narulla kynttilät kuuseen ja koristi sen lasten kanssa. Kaksi kynttilää joka ikkunalla oli myös joulukirkkomatkan varrella joka talossa. Myös kuusen valot asetettuna ikkunan kohdalle. Kristallit kimaltelivat hangilla ja kynttilät talojen ikkunoista, kulkuset kilisivät ja rekien takana heiluivat koreat rekivaatteet, ja lämpöiset vällyt lämmittivät. Joulutunnelmaa oli matkakin. Ja kirkossa paloi elävät liekit kaikissa kruunuissa ja lampeteissa. Valaistu joulukirkko oli elämys lapsille ja aikuisillekin, kun kodeissa oli vain öljylamppu huoneessa.
Kirkosta palatessa tuotiin usein Samulin Maija tai joku muu tuttu jalankulkija kirkkokahville. Samulin Maija oli yksinäinen vanha nainen, joka asui mökissään Manttaalin riihen lähellä ja syksyisin piti huolen riihien lämmittämisestä. Hän tuli joulupäivällisille kutsumatta luulen, tai olihan äiti voinut kutsuakin. Ja kun Maija lähti kotiinsa jouluna tai muista kesteistä, lausui hän kiitoksena näin: “Kiitos ja ylistys, kunnia ja menestys, rauha ja terveys, onni ja siunaus. Paljon sisäll’ tulloo, vähän ulos mennoo”.Tätä kaikkea hän toivotti ja hyvä toivotus se olikin.
Nyt on joulunvietto muuttunut. On televisiot, radiot, sähköt, autot ja kiireinen nykyaika. Kun te lapset Maritta, Juha ja muut olitte (*1950-luvun lopussa) pieniä koululaisia, esititte runoja ja leikkejä. Juha ja Juhanikin myöhemmin luki evankeliumin ulkomuistista. Oli silloinkin hyvä joulu. Nyt olette kaikki jo lähes aikuisia. Kunpa ette unohtaisi, miksi joulua vietetään, kunpa jälkeentulevaisetkin saisivat kokea lämpimän kodin joulun muistoksi elämän varrelle, kokea joulun siunauksen”
Kertoja: Aino Saura, os. Manttaali (1898-1996) joulunvietosta vanhempiensa Nikolai ja Aina Manttaalin (os.Saarelainen) tapaan 1900-luvun ensimmäisinä vuosina.
Äänitys ja puhtaaksikirjoitus 1975:Simo Saura (1924-2016)
